Vahvialan kyläkirjat

Vahvialan Nurmi

58 € / Tilaa

Toimituskulut Suomessa sisältyvät tuotteen hintaan.

Vahvialan Nurmi kertoo Rakkolanjoen naapurikylästä Nurmista.

MenetetVahvialan Nurmiyn Karjalan Vahvialan pitäjän Nurmin kylä kasvoi dominikaanien sääntökunnan kestikievarista Suomen selluteollisuuden ja Hackmanin hienotaetuotannon synnyinsijaksi. Sen elinvoimaa ylläpitivät kaksi jokea ja Pietariin vievä rata.

494 s. Painettu Suomessa 2012.

Kirjaesittely

Nurmin kylä oli toinen Vahvialan pitäjän suurista teollisuuskeskittymistä Rakkolanjoen kylän ohella. Molemmathan sijaitsivat Rakkolanjoen rantamilla ja joet tarjosivat luontaisen voimanlähteen teollisuuden tarpeisiin. Nurmin kylän historia ulottuu kauas taaksepäin. Sen kehitystä ovat muokanneet kylän kohdalla yhtyvät Rakkolanjoki ja eteläisempi Hounijoki samoin kuin kylän läpi kulkenut keskiaikainen tieväylä ja 1800-luvun lopulta lähtien rautatie, keskiajalla kylää isännöinyt dominikaanien veljeskunta sekä jo 1700-luvulla alkanut teollistuminen.

Päinvastoin kuin naapurikylä Rakkolanjoki, Nurmin kylä säilytti alkuperäiset asukassukunsa ja teollistumisen myötäkin väestö säilyi vahvasti paikallisena. Kylän muodosti alun perin vain yksi talo – Nurmi. Tilan perustivat 1300-luvun lopulla tai 1400-luvun alussa nähtävästi dominikaanimunkit majataloksi Ylisen Viipurintien varteen. Kustaa Vaasan aikana vuonna 1530 tila lahjoitettiin Viipurin linnanherralle Nils Grabbelle, joka ehti olla vain hetken Nurmin omistajana. Tilasta tuli sen jälkeen Kustaa Vaasan ”kuninkaan perintöä”. Vuonna 1561 kuningas Erik XIV lahjoitti kuitenkin kylän Klaus Kristerinpoika Hornille, jolta tila palautui ”kuninkaan perintöön” jo kahden vuoden kuluttua.

1600-luvun lopulla kuningatar Kristiinan aikana tilasta muodostui ratsutila, mutta Suuri Pohjan Sota merkitsi tilan joutumista jälleen kruunun eli tällä kertaa Pietari Suuren omistukseen. Vuonna 1723 tsaari lohkoi tilasta (ja siis koko kylästä) noin kolmanneksen viipurilaiskauppias Sutthoffin hallintaan sahaustoimintaa varten. Nurmin päätilaa ja lohkottua tilaa viljeli kuitenkin edelleen yhteisesti Nurmin karjalainen suurperhe. Vuonna 1795 lahjoitti tsaaritar Katariina II päätilan venäläisupseeri Carl Oppermannille. Nurmin suurperhe kuitenkin jatkoi kylän asutusta. 1800-luvun aikana osa Nurmin suurperheestä lunasti itselleen perintötilaksi palasia Sutthoffien hallinnassa olleesta Sahalan tilasta.

Viipurilainen kauppias Hackman puolestaan lunasti 1872 itselleen koko kantatilan ja perusti Hounijoen rannalle paperitehtaan, joka paloi kuitenkin tuhkaksi jo seuraavana vuonna. Voisi sanoa, että onneksi, sillä paperin raaka-aineeksi oli valittu oljet. Jo pian raunioille kohosi Hackmanin uusi hienotaetehdas, jonka tuotteet tulivat tutuiksi kaikkialla Suomenmaassa ja Pietarissakin: veitset, haarukat ja oivalliset Nurmis-luistimet. Aivan naapuriin Rakkolanjoen varteen perustivat tanskalaiset herrat Höffding ja Hagemann vuonna 1875 Suomen ensimmäisen selluloosatehtaan. Tehtaat menivät ja tulivat – välillä valmistettiin saippuaa, välillä lastuvillaa, pakettinappuloita, tulitikkuja joskus jopa kankaita. Kylä kuitenkin eli ja kasvoi. Herra Hackman perusti kylään myös ruotsinkielisen koulun vuonna 1877 tehtaansa työväen lapsille.

Kylän elämä tehtaineen ja rautateineen oli värikästä. Kyläyhteisö muistutti monella tavalla naapurikylää Rakkolanjokea. Henkistä taistelua käytiin erilaisten harrastusten ja riettaaksi katsotun tanssimisen ja juopottelun välillä vuosikymmeniä. Nurmissakin kesti pitkään ennen kuin sivistyneet käytöstavat nousivat vallalle. Kylän nuorison sivistämisessä tekivät pitkän päivätyön kansakoulun opettajat ja muutamat muut kylän uskonnollista perustaa vaalineet isännät ja rautatieläiset.

Kylän nopeaa kasvua edesauttoi rautatieaseman saaminen jo heti radan valmistumisen jälkeen, jolloin Rakkolanjoen kaakelitehtaankin tuotteet kulkivat aluksi pääosin Nurmin aseman kautta. Nurmin teollisuuden jatkuminen tehtaiden konkurssien ja lopettamisten jälkeenkin takasi runsaasti työtä kyläläisille. Tehdasväki tuntui välillä olevan hyvinkin tyytyväistä työoloihinsa, mutta 1900-luvun lakkoaalto saapui väistämättömällä tavalla myös Nurmiin. Kylä ja sen tehtaat selvisivät tästäkin vähin haavoin. Toisin kävi kymmenkunta vuotta myöhemmin kansalaissodan aikana, joka jäi historian lehdille tavattoman verisenä tahrana. Tästäkin sekasorrosta kylä palautui hitaasti normaaliin – tai ainakin siltä ulkoisesti näyttävään – elämään selviten lamakauden läpi aina sodan melskeisiin asti. Talvisodan pommitukset tekivät pahaa jälkeä kylällä, mutta Hackmanin alkuperäinen tehdasrakennus – tosin Suomen Gummitehtaan nimisenä – säilyi suhteellisen ehjänä. Siinä ryhtyikin 1940-luvulla Oravan tehtaat Oy vaatettamaan Suomen armeijaa jatkosodan taisteluihin.

Nyt Nurmin kylästä ei ole paljonkaan jäljellä. Hackmanin tehtaan luuranko seisoo paikoillaan. Asema on venäläisten sodan jälkeen rakentama ja ohi kiitää hurjaa vauhtia Allegro-juna. Joitakin vanhoja rakennuksia on säilynyt, mutta kylän yleisilme on − kuten arvata saattaa − murheellinen.

Rauno Nurmi

 

Sisällysluettelo

  1. Kahden joen risteyksessä
  2. Asukkaat ja tilat
  3. Wiipurin pitäjäläisten elämäntawoista 1830-luvulla
  4. Tapahtumia Nurmin kylällä 1860-luvulta 1910-luvun alkuun
  5. Rautatie
  6. Teollisuustoimintaa kylässä
  7. Koulutoiminta
  8. Amerikkaan, Amerikkaan…
  9. Verinen kevät 1918
  10. Nurmissa asuneet tai työssä käyneet teloitetut tai vangitut punaisiksi epäillyt 1918
  11. 20-luvun muistoja
  12. Agitaatiota ja politiikkaa Nurmin kylällä
  13. Uskonnollinen elämä
  14. Harrastustoiminta
  15. Urheilutoiminta
  16. Kauppatoiminta
  17. Kiertomatka Nurmin kylässä
  18. 30-luvun muistoja
  19. Talvisota
  20. Talvisodan uhrit Nurmista ja Nurmissa
  21. Evakkomatka
  22. Paluu kotiseudulle … ja jälleen evakkoon
  23. Jatkosodan uhrit Nurmista
  24. Juuret Nurmissa
  25. Venäläinen Nurmi
  26. Lopuksi